Moi, mitä etsit?

search
Olut:

Oluen historia on pitkä ja värikäs

Oluen historia ulottuu yhtä pitkälle kuin ihmisen taito viljellä maata. Oluella on ollut roolinsa niin ruokavalion peruselementtinä, osana uskonyhteisöjen toimintaa kuin sodissa hengennostattajana. Kokosimme oluen tarinan kiinnostavimmat tärpit vuosituhansien varrelta.

Mesopotamialaiset keksivät mallastamisen luultavasti vahingossa

Varhaisimmat merkit oluen valmistuksesta ovat peräti 10 000 vuoden takaa Mesopotamiasta, eli Välimeren itäpuolella sijaitsevalta alueelta, jota kutsutaan myös sivistyksen kehdoksi. Iranin ylängöiltä on löydetty saviastioita, joissa on osoitettu olleen itänyttä ja käynyttä viljaa. Ensimmäiset mallastukset olivat luultavasti viljaruukun kastumista seurannut vahinko, mutta pian havaintoa opittiin hyödyntämään.

Ensimmäiset kuvaukset oluen juomisesta ovat 6000 vuotta vanhoja, varhaisimmat reseptit taas 5000 vuoden takaa sumerilaisilta nykyisen Irakin alueelta. Tuolloin ihmisten pääelinkeino oli metsästys ja keräily, ja on esitetty teoria, että ohraa ja vehnää alettiin viljellä nimenomaan tarkoituksena valmistaa suurempia määriä olutta kulttijuhliin. On myös ounasteltu, että oluenpanotaito on ollut alkusysäys hiivan löytämiselle. Näin ollen olut olisi ollut ennen nostatettua leipää.

Tuolta ajalta on myös peräisiin olueen pohjaava termi kuherruskuukausi, englanniksi honeymoon. Silloisessa Balyloniassa, Mesopotamian alueella, morsiamen isän velvollisuus häiden jälkeen oli tarjota kuukauden ajan sulhaselle hunajaolutta niin paljon kuin tämä jaksoi juoda.

Vehnäoluen voimalla rakennettiin pyramideja

Olutta juotiin myös muinaisessa Egyptissä, ja valtakunnassa oli luultavasti suuria panimoita. Tutkimusten mukaan muinaisegyptiläinen olut valmistettiin emmervehnästä, joka kuivattiin maltaiksi auringonpaahteessa. Humalaa tuskin käytettiin, mutta korianteria ja katajaa mahdollisesti. Lisäksi makua saatiin taatelisokerista, joka myös pidensi oluen säilyvyyttä ja mahdollisti suurten määrien valmistuksen ja myynnin.

Olut oli ruokavalion peruspilareita, leivän ohella. Olutta tai leipää merkitsevää hieroglyfiä käytettiin yleismerkityksessä ”ravinto”. Oluen voimalla tehtiin suuria: pyramidiprojekteihin määrättyjen työläisten pääravintoa oli olut, leipä ja sipulit. Toisaalta olutta ei juonut vain rahvas: se kuului myös faaraoiden hautalahjoihin, kun edesmennyt hallitsija varustettiin viimeiselle matkalleen.

Antiikin Roomassa olutta ei arvostettu, siellä juotiin viiniä. Ohraa pidettiin eläinten rehuna, joten siitä valmistettu juoma ei roomalaisten näkemyksen mukaan sopinut kunnon kansalaisille. Olutta juovia kansoja he pitivät barbaareina, ja jako viini- ja olut-Eurooppaan näkyy edelleen: britit, belgialaiset, germaanit ja pohjoismaalaiset juovat nykyäänkin olutta, kun taas Rooman valtakunnan ydinalueet Italia ja Kreikka ovat viinimaita.

Keskiajalla olut oli vettä terveellisempi juoma

Keskiajan Euroopassa olut oli voimissaan: se oli juoksevaa ruokaa, janojuoma ja lääke. Yksi suosion syistä oli se, että olut oli terveellisempi vaihtoehto kuin likainen juomavesi. Tuon ajan olut oli nykyistä miedompaa ja kaikki kansalaiset pikkulapsista vanhuksiin joivat sitä suuria määriä päivässä, humaltumatta. Kotikäyttöön olutta panivat naiset ruoanvalmistuksen ohessa, suuremmat oluterät valmistettiin luostareissa. Keskiaikaisten munkkien ansiota onkin oluen kylmävarastoinnin keksiminen; se pidensi oluen säilyvyyttä ja paransi juoman makua. Paitsi että munkit valmistivat olutta, nämä uskonmiehet saivat juoda sitä – myös paaston aikana. Munkkien tarpeesta yli jäänyt olut myytiin paikallisille asukkaille, ja näillä tuloilla luostarit rahoittivat toimintaansa. Panimoteollisuuden voidaankin katsoa saaneensa alkunsa juuri keskiaikaisista munkkiluostareista.

Keskiajan lopulla oluenpano siirtyi Euroopan suurimmissa kaupungeissa suljettujen ammattikuntien yksinoikeudeksi. Säännöksillä määrättiin, kuka olutta sai valmistaa ja asetettiin tarkastajat valvomaan oluen laatua. Olutta pidettiin niin keskeisessä roolissa, että esimerkiksi Gentissä oli käytäntö, ettei panimoita saanut lukita – tarkastajien piti päästä koska vain varmistamaan tärkeän juoman laatu.

Keskiajan jälkeen oluen kulutus vain kasvoi. Esimerkiksi 1700-luvun Tartossa kaupunkilaismiehen ja -naisen päiväannos oli kannullinen eli 2,6 litraa olutta. Sotilaille piti antaa olutta 1,5 kannusta, ja sunnuntaisin kunkin tuli saada peräti kaksi kannullista – eli 5,2 litraa – olutta. Tartolaiset eivät mitä ilmeisimmin joutuneet kärsimään janosta!

Pari keisarinnaa ja imettävät äidit olivat oluen suurkuluttajia

Vaikka oluen historia on monessa mielessä miehinen, myös naisilla on roolinsa siinä. Vuosisatojen ajan naiset ovat olleet vastuussa oluen valmistuksesta kotikäyttöön. Ja keskiajalla panimomestarin kuoltua hänen leskensä saattoi hyvin jatkaa liiketointa. Lisäksi keski- ja uudenajan Euroopasta tiedetään useita esimerkkejä itsenäisistä, naimattomista naisista, jotka ryhtyivät panimoyrittäjiksi.

Toisaalta ennakkoluulojakin oli. Esimerkiksi Münchenissä 1599 viranomaisille tehtiin vetoomus, ettei oluenpanon oikeus saisi periytyä panimomestarin leskelle, koska ”naiset eivät voi oppia oluenpanon jaloa taitoa”. Vetoomus ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin. Englannissa taas kauhisteltiin naispuolisten pubinomistajien houkuttelevan miehiä juoppouden tielle.

Tunnettuja oluenystävänaisia ovat olleet 1700-luvulla Venäjää hallinnut saksalaissyntyinen Katariina Suuri, joka sanoi pystyvänsä juomaan olutta samaan tahtiin kuin miehetkin. Myös 1800-luvun Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabeth, eli Sissi, tiedettiin oluenystävänä.

Kiinnostava knoppi sekin, että kautta vuosisatojen on uskottu oluen juonnon lisäävan imettävän äidin maidontuotantoa. Niinpä vielä 1900-luvun alkupuoliskolla olutta mainostettiin terveysjuomana imettäville äideille.

1800-luvulla olutalalla tapahtui suuria: rahti, pullotus ja pastörointi

Suurteollisuudeksi oluenpano kasvoi 1700-luvulla, kun Lontooseen perustettiin Bell-panimo. Olutteollisuuden alkuaikoina valmistettiin vain tummia ja sameita pintahiivaoluita eli portteria, stoutia ja alea. Pohjahiivakäymistä alettiin hyödyntää teollisesti 1830-luvulla.

Vaalean lagerin kehitteli 1840-luvulla böömiläinen Pilsenin Porvaripanimo. Vuosisadan loppuun mennessä vaaleasta lagerista oli maailman johtava oluttyyppi, ja pintahiivaoluet unohdettiin pitkäksi aikaa. Samoihin aikoihin myös lasinvalmistustekniikka kehittyi, minkä seurauksena keraamiset kolpakot korvattiin lasituopeilla, joissa lagereiden väri ja kirkkaus korostui.

1800-luvulla olutrintamalla tapahtui muutakin: maailman ensimmäinen olutrahti tapahtui vuonna 1836, kun kaksi tynnyrillistä olutta matkasi reilun kuuden kilometrin matkan Saksan ensimmäisellä rautatiellä Nürnbergistä ja Fürtiin matkustajavaunun ulkopuolella olevilla istuinpenkeillä. Ulkopaikalla matkustavan oluttynnyrin matka maksoi saman verran kuin henkilön istumapaikka junan kolmannessa vaunuluokassa. Vaikka tynnyrien kulkema matka ei ollut pitkä eikä vauhti huimannut, sillä oli symbolinen merkitys ja se avasi oluen viennin entistä laajemmille markkinoille.

Samalle vuosisadalle osui myös toinen tärkeä olutteollisuuden innovaatio: pullotus. 1880-luvulla patentoitiin pullotuskone, joka pystyi täyttämään kahdeksan pulloa samanaikaisesti.

1800-luvulla oluen tuotantoon merkittävästi vaikuttanut mies oli ranskalainen Louis Pasteur (1822–1895). Nykyisin nimi ja herran kehittämä pastörointimenetelmä yhdistetään meijerituotteiden säilyvyyteen, mutta Pasteuria ei inspiroinut maito. Tuohon aikaan oli tapana, että panemisessa käytetty hiiva siirtyi vanhasta vierteestä uuteen siihen asti, kunnes paikallistavernan asiakkaat alkoivat tehdä valituksia oluen mausta.

Pasteur kuitenkin halusi kehittää oluen valmistusta siten, ettei juomaan pääsisi pilaantumista aiheuttavia pieneliöitä. Tärkein motiivi Pasteurin oluttutkimuksissa oli nujertaa Ranskan verivihollinen Saksa sen omimmalla alueellaan, oluenpanossa. Hän kehittikin menetelmän, jossa panimo pystyi kasvattamaan oman hiivansa, mikä vähensi merkittävästi oluen pilaantumista. 1876 Pasteur esitteli lähes 400-sivuisen teoksensa Tutkimuksia oluesta, josta tuli pian oluenpanijoiden raamattu kautta Euroopan. Pasteurin keksintöjen myötä ranskalaisoluiden laatu kohosi, mutta perimmäinen päämäärä, Saksan päihittäminen jäi toteutumatta.

1800-luvun loppupuolella oluentuotannon ja -kulutuksen lisääntyessä voimakkaasti myös raittiusliike nosti päätään. Myös 1900-luvun maailmasodat tuottivat ongelmia panimoteollisuudelle. Pienpanimoita lakkautettiin ja myytiin suuremmille panimoille, ja 1960-luvulla maailman oluttuotanto oli enää muutaman monikansallisen jättiyhtiön hallinnassa.

I maailmansodassa olut oli roolissa historiallisessa joulun aselevossa

Kautta historian oluella on ollut roolinsa sodissa. Esimerkiksi 1800-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut Ruotsin voitokas sotapäällikkö John August Sandels arvosti suuresti ruoka- ja juomakulttuuria, eikä koskaan tehnyt suuria päätöksiä janoisena. Hän saavutti sotilaidensa luottamuksen muun muassa juomalla heidän kanssaan samaa olutta. Tuolloin venäläissotilaiden päiväannokseksi oli määritelty 3,2 litraa; Ruotsin puolella päivän miniolutannos oli 2,6 litraa.

Ensimmäisessä maailmansodassa joulukuussa 1914 taas koettiin historiallinen hetki, kun asemasotaan Saksan ja Ranskan välille jumittuneet sotilaat aloittivat joulun kunniaksi omaehtoisen tulitauon. Joululaulut kaikuivat vallihaudoissa, valkoisia lippuja liehuteltiin ja saksalaiset huusivat vastustajilleen ”älkää ampuko, me tuomme teille olutta!”. Ei-kenenkään-maalle vieritettiin oluttynnyri, josta sotilaat molemmista leireistä joivat. Yhteistä joulunviettoa jatkettiin jalkapallolla. Vuoden 1914 joulutauko oluen ja jalkapallon parissa jäi ainutkertaiseksi, vaikka sota jatkui vielä muutamia vuosia.

Myöhemmältä 1900-luvulta historiaan on jäänyt se, kuinka sarajevolaiset selvisivät piirityksestä olutpanimonsa ansiosta. Huhtikuussa 1992 serbijoukot saartoivat Bosnia-Herzogovinan pääkaupungin Sarajevon ja katkaisivat kuukautta myöhemmin vesijohdot, jotka toivat vettä kaupunkiin ympäröiviltä vuorilta. Kaupungin Sarajevska-panimolla kuitenkin oli syvät kaivot, joista tuli puolentoista vuoden ajaksi sarajevolaisten elämänlähde. Panimon tiloihin pystytettiin vedenjakelupisteitä ja vettä kuljettiin säiliöautoilla kaupungin muihin osiin. Panimo jopa jatkoi keskeytyksettä oluen panemista koko kolmevuotisen saarron ajan.

Kalevalassa oluenpanoa pidetään maailman luomista tärkeämpänä

Suomessakin olutta on juotu niin kauan kuin täällä on ollut asutusta. Esimerkiksi Kalevalassa on noin 200 värssyä maailman luomisesta, mutta tuplasti enemmän säkeitä, joissa kuvaillaan olutta ja oluen valmistustaitoa. Kalevalassa kerrotaan oluen raaka-aineiksi ohra ja vehnä sekä käymisen käynnistäjänä mesiheinä. Oluelle on suomalaisessa mytologiassa myös oma jumalansa, Pellonpekko.

1300- ja 1400-luvuilla laki määritti, että jokaisella maatilalla piti viljellä humalaa – humalatarhan puuttumisesta seurasi sakkoja. Oluella ja humalan kävyillä pystyi myös maksamaan veronsa. Keskiajalla Suomen alueella olutta juotiin keskimäärin 1,5 litraa päivässä, ja se oli niin tavallisen kansan kuin kirkon väenkin juomaa.

1800-luvun loppupuolelle tultaessa Suomessa oli jo reilut 140 panimoa. Raittiusliikkeen syntymisen myötä panimoiden määrä kuitenkin laski rajusti jo ennen kuin varsinainen kieltolaki astui voimaan kesäkuussa 1919. Alkoholia sai valmistaa vain lääkinnällisiin, teknisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin, ja siihen tehtävään perustettiin valtion omistama Valtion Alkoholiliike.

Kun kieltolaki oli ollut voimassa 12 vuotta, järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys sen jatkamisesta: yli 70 prosenttia äänestäneistä kannatti kieltolain kumoamista. Seuraavana vuonna 1932 kieltolaki kumottiin ja Alko antoi luvan 44 panimolle valmistaa olutta.

Vuonna 1969 alkoholilainsäädäntöä muutettiin jälleen, minkä seurauksena 18-vuotias sai ostaa mietoja alkoholijuomia kuten olutta ja keskiolut vapautui myytäväksi yli 17 000 elintarvikeliikkeeseen ja kahvilaan. Eri kunnissa kuitenkin suhtauduttiin alkoholiin eri tavoin, varsinkin maaseudulla asiasta käytiin ankaraa vääntöä. Tämän seurauksena muun muassa viitostien varrella Itä-Suomessa oli vielä 1980-luvulla jopa satojen kilometrien mittaisia keskiolutkieltoalueita. Suomen vaihteleva alkoholikäytäntö muuttui vasta 1990-luvulla EU-lainsäädännön myötä, jolloin myös pienpanimokulttuuri alkoi elpyä.

Lähteet:

Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen: Kuohuvaa historiaa – tarinoita tuopin takaa. Atena (2014)

Saatat pitää myös näistä